PAPACITO #05

Vuonna 2025 en tiennyt vanhemmuudesta mitään, joten päätin kirjoittaa siitä.
Vuonna 2026 tiedän ehkä hieman enemmän, ja valitettavasti päätin taas kirjoittaa siitä. 

Papacito sai alkunsa siitä, että olimme juuri saaneet tietää raskaudesta ja olin asiasta aivan järjettömän innoissani. Olisin halunnut kertoa siitä kaikille. En saanut kertoa tietysti kenellekään. Joten tein luonnollisesti sen, mitä kukaan muu normaali tuleva isä ei tekisi:

Perustin blogin.

Ajatus oli kai jonkinlainen henkinen porsaanreikä. Kun en saanut kertoa raskaudesta kenellekään, pystyin ainakin kirjoittamaan siitä. Ongelma oli toki se, ettei blogiakaan voinut vielä julkaista – eli ihan pirun hieno ajatus. 

Kirjoitin neljä tekstiä. Sitten alkuinnostus katosi ja Papaciton sulkakynä lensi pöytälaatikkoon. Enkä edes tarkalleen muista, että miksi. Todennäköisesti alkoi tuntua hieman turhalta käyttää aikaa blogin kirjoittamiseen, jota kukaan ei kuitenkaan saanut lukea.

Sinnehän se jäi pölyttymään.

Papacito hiljeni – elämä ei

Blogille ei tapahtunut seuraavaan puoleentoista vuoteen juuri mitään, mutta meille tapahtui.

Raskaus eteni ja maha kasvoi. Selvisi, että Papacito Junior oli kypsymässä maailmaan. Nimiä alettiin karsimaan kuin pudotuspelisarjassa, lastenhuonetta suunniteltiin, vaunuja ja muuta tavaraa hankittiin. Neuvoloita ja ultria odoteltiin kuin Backstreet Boysin paluuta.

Ja koska olen tunnetusti erittäin kärsivällinen ihminen, hampaaton riehuja päätti tietenkin tulla...

10 päivää yli lasketun ajan.

Kymmenen ylimääräistä päivää ihmiselle, joka haluaa kaiken heti – mielellään eilen.

Lopulta päästiin tosiaan synnyttämään ja sairaalasta sekä synnytyksestä riittääkin kerrottavaa. Nimittäin se:

ETTÄ SIELTÄ LÖYTYY MELKOINEN SPA-OSASTO!  

Ja "tukihenkilöilläkin" on lupa kylpeä, eli UIKKARIT MATKAAN JÄTKÄT! Toki salakuljettamastani punaviinistäkin voin mainita lauseen tai pari.

Niin tai näin, yhtäkkiä tulevasta Papacitosta olikin tullut ihka oikea Papacito, eikä blogi ole juurikaan ollut sen koommin mielessä.

Kunnes nyt.

Meillä on betsit menossa, että kauanko menee, että mulla leviää pää neljän seinän sisällä kotona.

Olen aina ollut menevä ihminen, ja työ vie normaalisti kaikki mehut miehestä, ettei ylimääräiselle tekemiselle jää hirveästi enää paukkuja. Nyt jäin vanhempainvapaalle ja työpäivä katosi yhtälöstä. 

Kyselinkin jo, millä sitä täyttäisi nämä seuraavat ihanat 4,5 kuukautta. Ehdotuksia tuli paljon. Eipä niistä mihinkään ollut. Piti keksiä ite. 

Totta kai päivät kuluvat hampaattoman riehujan kanssa. Mutta ajatus 4,5 kuukaudesta neljän seinän sisällä vauvan kieltä puhuen sai miettimään, että ehkä tarvitsen jotain muutakin – ainakin päiväunien ajaksi, jos ei muuten. Jonkun paikan, jossa saan välillä muodostaa kokonaisia lauseita. Purkaa ajatuksia. Olevinaan keskustella aikuisten kanssa – eli itsekseen. Sitten muistin yhden pölyttyvän projektin

Papaciton.

En edelleenkään tiedä vanhemmuudesta tarpeeksi opettaakseni ketään. Enkä ole yrittämässäkään. Haluan kirjoittaa siitä, miltä tämä kaikki näyttää isän silmin. Sitä näkökulmaa kuulee mielestäni aivan liian vähän. Olen aina tykännyt tehdä asioita, joita muut eivät tee, joten tehdään nyt tätä sitten, halusitte tai ette. 

Uusi kirjoitus joka perjantai.

Välillä tätä päivää. Välillä niitä tarinoita, jotka jäivät viimeisen puolentoista vuoden aikana kertomatta. Materiaalia ja värikynää nimittäin ainakin riittää.

Ja jos tästä ei lopulta ole mitään muuta hyötyä, niin ainakin hampaattoman riehujan terapeutti saa joskus myös lukea minun versioni tapahtumista.

Tosissaan, muttei totisesti.

PAPACITO