#06 – Ei herätyskelloa
PAPACITO #06
Tänään tapahtui jotain, mitä olen odottanut ehkä enemmän kuin on terveellistä myöntää.
Herättiin ilman herätyskelloa – ja itkua.
Ei siinä vielä itsessään mitään, mutta hampaattomalla riehujalla ei ollut yön aikana lainkaan tapahtumia.
Ei kertaakaan – nukuttiinko me tosissaan muka kaikki koko yö putkeen?!
Eikä tässä vielä kaikki. Kun lopulta avasin silmät ja katsoin kelloa – se näytti jotain aivan käsittämätöntä.
8:30
Kahdeksan – vitun – kolmekymmentä?
Ja verhojen raosta tulee jo päivänvalo?
Hetkinen seis, ei tämä voi pitää paikkaansa. Todennäköisesti ollut taas vaan aivan paska yö ja olen vielä pihalla kuin lumiukko.
Sitten varpaideni takaa taustalta huomasin kevyttä liikehdintää pinnasängystä. Siellä pieni hampaaton riehuja seisoi jo pinnasängyn pohjalla valmiina ja asennossa
– kummatkin kädet kaltereissa kiinni
– hymyillen
– hennosti kikattaen
– paskat housussa...
Tuossa tilanteessa olisin itse kyynel silmäkulmassa, mutta hampaattomalle riehujalle tuo hetki vaikutti olevan asia, jota hän oli odottanut vankityrmässä jo lukuisten vuosien ajan. Ilmeisesti vartin verran oli ollut jo hereillä.
Vartti tai vuosi – hän oli NIIIIN onnellinen.
Ikään kuin hän tietäisi minun jääneen just elämäni pisimmälle lomalle – vanhempainvapaalle...
Herätyskelloni on normaalisti soinut viideltä aamuisin, joten en ollut tosiaan aivan varma, olinko nukkunut pommiin, kuollut vai siirtynyt jonkinlaiseen rinnakkaistodellisuuteen. Oli se näistä sitten mikä tahansa, se sai myös minulle hymyn huulille.
Olin odottanut tätä aamua jo jonkin aikaa. En välttämättä juuri sitä osuutta, jossa ensimmäinen tehtäväni on pestä persettä, mutta sitä, ettei minun tarvitse laittaa illalla herätystä viideksi.
Eikä huomiseksi.
Eikä ylihuomiseksi.
Eikä muuten pitkään aikaan...
Itse asiassa – symboliikan vuoksi poistin puhelimestani koko perkeleen 5:00 herätyksen kokonaan.
Siinä sitä sitten oltiin.
Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan edessä ei ollutkaan normaalia viikonloppua, jonka perässä odottaa maanantai ja pitkä työviikko. Edessä oli neljä ja puoli kuukautta jotain aivan muuta.
Hyvin ja pitkään nukuttuja yöunia?
4,5 kuukautta kuulostaa näin ääneen sanottuna aivan helvetin pitkältä ajalta. Toivottavasti se myös tuntuu siltä.
Olen toki ollut lomalla ennenkin, mutta kesälomassa on aina vähän lähtölaskennan makua. Ensimmäisellä viikolla opetellaan olemaan, seuraavat pari viikkoa ollaan lomalla ja viimeisellä aletaan jo miettiä, että ei nyt saatana, ens viikolla joutuu jo takas sinne samaan paskaan...
Nyt paluuta ei tarvitse miettiä vielä piiiitkään aikaan. Ja jos joku tuntuu aivan helvetin hyvältä, niin se on muuten se!
8:30 kuvittelin tosiaan homman olevan vielä hallussa.
Se tunne ei varsinaisesti kestänyt koko viikkoa – ei edes koko päivää.
Ensimmäisten päivien perusteella hampaattomalla riehujalla vaikuttaisi nimittäin olevan melko selkeä suunnitelma vanhempainvapaalleni:
Minun tehtäväni on pysyä perässä.
Hänen tehtävänsä on selvittää, kuinka monella eri tavalla yksi pieni ihminen pystyy aiheuttamaan tilanteita.
Ollaan käyty paljon puistossa ja sieltä löytyi nykyisen lempparin eli kiikun lisäksi aivan uusi tuttavuus – liukumäki... Se on osoittautunut sen verran kovaksi kaveriksi, että puistossa viihtyisi ilmeisesti huomattavasti pidempäänkin kuin Papaciton perse kestää hiekkalaatikon reunalla istumista.
Kotona ohjelmisto on ollut hieman monipuolisempaa.
Ollaan istuteltu tulppaaneja, tutkittu kaappien sisältöä ja ennen kaikkea levitelty niiden sisältöä aivan joka vitun paikkaan.
Vaimon maalatessa seinää (koska minä en suostu kaikkiin rouvan projekteihin enää osallistumaan – aivan helvetin työläitä MULLE) opin, ettei hampaatonta riehujaa voi tosissaan jättää valvomatta edes hetkeksi. En kerennyt juuri katsetta irti ottaa tikkaista niin jo hän oli niitä kiipeämässä itse ylöspäin.
Koska miksipä ei?
Minun housujeni narut ovat löytyneet ruokalistalta ja ruokailun yhteydessä on paljastunut myös hyvin tarkkaan organisoitu yhteistyö perheen koiran kanssa. Kun Papacito kuvittelee syöttävänsä lasta, osa ruuasta siirtyy kaikessa hiljaisuudessa pöydän alle odottavalle nelijalkaiselle valvontajärjestelmälle.
Ja jossain vaiheessa viikkoa huomasin katsovani pientä mestaria, jolla oli vastavuoroisesti tämän nelijalkaisen ruokakuppi syvällä – todella syvällä kitusissaan.
8:30 kuvittelin vielä homman olevan hallussa...
Ja ettei ensimmäinen viikko nyt jäisi jotenkin vajaaksi, tänään hampaaton riehuja päätti vielä vetää suorilta jaloilta levyiksi tonttiin...
Lopputuloksena otsassa komeilee sellainen patti ja mustelma, että Papaciton ensimmäisen vanhempainvapaaviikon suoritusarviointia odotellessa kannattaa ehkä pitää kuvallinen todistusaineisto mahdollisimman kaukana isovanhemmista. Toki olen jo maalaillut ystäville ja tutuille sopivaa tarinaa, jonka he voivat hyvällä omalla tunnolla vahvistaa myös todistajana ollessaan.
Hampaaton riehuja sen sijaan jatkoi elämäänsä kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.
Minä en.
Jos tämä viikko oli vasta traileri tulevasta neljästä ja puolesta kuukaudesta, niin ainakin yksi asia alkaa olla jo aika helvetin selvä:
Tylsää tästä ei tule.
Ja vaikka tässä on vasta muutama päivä takana, niin alan ehkä pikkuhiljaa ymmärtää, miksi tätä kutsutaan vanhempainvapaaksi eikä lomaksi.
Vapaata töistä – kyllä.
Vapaata muuten – terminä hieman harhaanjohtava.
Ai niin, muistatteko vielä sen ensimmäisen aamun?
Sen maagisen 8:30, jonka kohdalla kuvittelin hetken aikaa, että tämähän on aivan helvetin hienoa hommaa. Voisin tehdä tätä vaikka päivätyökseni.
Arvatkaapa nukuttiinko ensimmäisen yön jälkeen enää koko yötä ilman tapahtumia – saati sitten 8:30 asti...