#07 – Papaciton synnytystarina
PAPACITO #07
VAROITUS
Tästä tekstistä tuli muuten pitkä...
Vaikka synnytystä tarkastellaankin tällä kertaa miehen näkökulmasta, tätä tarinaa ei yksinkertaisesti saanut puristettua enää lyhyemmäksi.
Ja ennen kuin kukaan ehtii vittuilla asiasta, muistuttaisin, että vaihtoehtona voitte sopia naisten synnytystarinatuokioita varten viikkoja etukäteen yhteisen kahvitteluhetken, jossa käytte sitten tuntikaupalla läpi senttimetrit, supistukset, limatulpat ja ilmeisesti, että kuka synnytyssalin henkilökunnasta oli ihana ja kuka eniten perseestä.
Papacito pyytää vain muutaman minuutin aikaasi — tai 22.
22 minuuttia. Kahvia kuppiin ja turpa kiinni.
NYT SYNNYTETÄÄN!
Synnytystarinoita kuulee kaikkialla.
Kuinka supistukset alkoivat. Milloin lähdettiin sairaalaan. Kuinka monta senttiä oltiin auki. Kauanko synnytys kesti. Sattuiko. Pelottiko. Miltä tuntui, kun vauva viimein nostettiin rinnalle. Lähtikö imetys hyvin käyntiin.
Tarinat ovat lähes poikkeuksetta naisten kertomia — luonnollisesti.
Mutta entä me miehet?
Kuka kertoo meidän tarinamme?
Aivan kuin meillä olisi ollut jotenkin helppoa.
Kuka puhuu niistä kilometreistä, joita synnytyksen aikana ajetaan sairaalan, kodin ja Hesburgerin välillä?
"8 cm auki."
Tietysti.
Vittu totta kai olet.
Juuri kun minä olen muualla...
Tämä on minun synnytystarinani.
Papaciton synnytystarina.
Laskettu aika tuli.
Ja meni.
Mitään ei tapahtunut.
Ilmeisesti ensimmäinen asia, jonka poikani päätti elämässään tehdä, oli jättää noudattamatta hänelle annettua aikataulua.
Tässä vaiheessa en tietenkään vielä ymmärtänyt, että kyseessä ei ollut yksittäinen poikkeama vaan alustava ilmoitus siitä, miten meidän taloudessa tullaan jatkossa toimimaan.
Viikkoa myöhemmin luultiin jo hetken, että nyt mennään. Epäiltiin lapsiveden menneen ja lähdettiin hakemaan vauhtia synnäriltä.
Ei menty.
Tai siis mentiin synnärille. Mutta tultiin myös takaisin.
Koska mitään varsinaista lähtölaukausta ei vieläkään saatu, pyydettiin käynnillä hoitajaa vähän "provosoimaan" tilannetta. En tiedä onko provosointi lääketieteellisesti oikea termi, mutta käytännössä ajatus oli kutakuinkin:
"Voisiko joku nyt vähän käydä koputtelemassa häntä olkapäähän, että olisi aika kömpiä ulos."
Jotain siellä ilmeisesti onnistuttiinkin provosoimaan.
Sillä samana iltana vaimo nimittäin alkoi ravata ympäri kotia. Eikä nyt puhuta mistään iltakävelystä.
Supistukset olivat niin kipeitä, että paikallaan oleminen ei oikein onnistunut, ja kävely tuntui helpottavan oloa. Niinpä hän lähti Forrest Gumpin lailla liikkeelle ja käveli.
Ja käveli.
Ja käveli...
Käytännössä koko perkeleen yön.
Minä puolestaan löysin oman tärkeän tehtäväni.
Otin aikaa.
Supistukset tulivat niin tasaisesti, että jossain vaiheessa homma alkoi muistuttaa enemmän aikataulutettua linja-autoliikennettä kuin synnytystä.
— Seuraava tulee 9:17.
Ja tuli.
— Viisi minuuttia. Seuraava 9:22.
Ja tuli.
Haluan kiinnittää erityistä huomiota lauseeseen:
"Minä oon nukkunu hyvin."
Tämä tulee olemaan myöhemmin tarinan kannalta tärkeä yksityiskohta.
Sillä karma kuuntelee — ja oli näköjään myös hereillä.
Tässä vaiheessa olisi ehkä ollut perusteltua ajatella, että kohta lähdetään sairaalaan.
Minä ehdotin lähtöä.
Vaimo oli eri mieltä.
Sitten ehdotin uudestaan.
Ja vielä muutaman kerran.
Lopulta lukuisten hylättyjen pyyntöjen jälkeen hän suostui soittamaan sairaalaan — vasta seuraavana aamuna...
Sieltä tuli varsin yllättävä lääketieteellinen arvio:
"Tulkaa tänne."
No perkele. Sitähän minäkin.
Tällä kertaa sairaalaan ei lähdetty hakemaan vauhtia.
Tällä kertaa sinne mentiin jäädäksemme.
Tai niin ainakin oletin. Vaimolta en enää tässä vaiheessa kysellyt mielipidettä. Olin käyttänyt edellisten vuorokausien aikana riittävän monta puheenvuoroa aiheesta.
Sisälle päästyämme homma eteni yllättävän nopeasti. Meidät ohjattiin synnytyssaliin, vaimo sänkyyn ja minut siihen kuuluisaan tukihenkilön virkaan.
Tukihenkilö...
Kaunis sana ihmiselle, jolla ei ole mitään käsitystä siitä, mitä seuraavaksi tapahtuu, mutta jonka oletetaan näyttävän siltä kuin olisi tilanteen tasalla.
Tilannekatsaus oli kuitenkin lupaava. Vedet olivat virranneet ja konehuoneessakin oli viimein tapahtunut jotain.
Kolme senttiä auki.
Kolme...
Siinä vaiheessa alkoi ensimmäistä kertaa konkretisoitua, kuinka vitun pitkä matka kymmenen senttiä voikaan olla — ei ole Papacitolla tällaisten mittojen kanssa mitään yhteistä.
Vaimolla oli alusta asti selkeä ajatus siitä, ettei kaikkia mahdollisia lääkkeitä ja puudutuksia otettaisi käyttöön heti ensimmäisenä. En ala tässä leikkimään synnytyslääkäriä, koska en muista enää puoliakaan niiden nimistä.
Niinpä ensimmäisenä lähdettiin kokeilemaan jotain hieman maanläheisempää.
Lämmintä vettä.
Tai näin minä kuvittelin.
Kun päästiin huoneeseen, tajusin nopeasti, ettei mistään tavallisesta kylpyammeesta ollut kyse.
Morjesta mikä laitos...
Valtava amme. Lämmintä vettä. Tunnelmavalaistus. Taisi ehkä jopa jotain rauhallista taustamusiikkiakin olla...
Käytännössä synnytysosaston oma SPA.
Vaimo pääsi altaaseen ja minä jäin asianmukaisesti altaan reunalle suorittamaan "tukihenkilön" tehtävääni.
Sitten näin kyltin, joka pisti vituttamaan vielä entistä enemmän:
"Tukihenkilöllä oltava uimahousut."
Että mitä?
Uimahousut?
Eli minäkin olisin päässyt samalla pääsylipulla kylpyyn?
EIKÄ KUKAAN PERKELE KERTONUT TÄSTÄKÄÄN ETUKÄTEEN?!
Siellä minä sitten kyykin altaan reunalla polvet ja selkä paskana samalla, kun vaimo köllötteli lämpimässä vedessä tunnelmavalaistuksen keskellä.
En ollut kateellinen hänen tilanteestaan.
Olin kateellinen altaasta.
Ja palvelu sen kuin parani.
Hoitajat toimittivat altaalle juotavaa. Vettä ja mehua toki, mutta pienellä mielikuvituksella kyseessä oli käytännössä allasbaari — mukia toimitettiin kouraan sen minkä vain kerkesivät.
Siinä kohtaa alkoi jo vähän harmittaa, etten ollut pakannut uimahousuja omaan synnytyskassiini — kyllä, Papacitolla oli OMA synnytyskassi.
Tästä muuten pitäisi mielestäni mainita jo neuvolassa.
"Vauvalle vaatteet.
Äidille vaatteet.
Papacitolle uimahousut."
Olisi säästytty taas monelta mielipahalta.
Kaikesta Papaciton kylpyläkateudesta huolimatta altaasta oli oikeasti apua.
Lämmin vesi helpotti kipuja.
Kunnes sekään ei enää auttanut.
Seuraavaksi lähdettiin kokeilemaan jotain hieman lääketieteellisempää.
Ilokaasu.
Nimi on muuten törkeää harhaanjohtamista.
Ei siinä kukaan nauranut.
Vaimo kokeili.
Ei vakuuttanut.
Minäkin kokeilin.
Useamman kerran.
Puhtaasti vain siksi, että "tukihenkilön" on mielestäni tunnettava käytössä oleva kalusto.
Eikä mitään...
Aivan lumelääkettä, sanon minä.
Jos jotain vaikutusta oli, niin lähinnä se, että maski vinkui käytettäessä niin saatanasti, että hetken päästä alkoi tehdä mieli ottaa se pois ihan kaikkien muiden huoneessa olevien hyvinvoinnin vuoksi.
Siinä vaiheessa synnytyssalissa oli siis yksi ihminen kivuliaissa supistuksissa ja toinen vetämässä ilokaasua yrittäen selvittää, miksei se toimi.
Aivan kuin meillä miehillä olisi ollut jotenkin helppoa.
Ilokaasu ei siis vakuuttanut ainakaan taloutemme virallista testiryhmää.
Tunnit kuluivat. Supistukset jatkuivat. Vaimoni kärsi.
Eikä konehuoneessa, eli alakerrassa, tuntunut tapahtuvan läheskään samaan tahtiin kuin olisi toivonut.
Hampaaton riehuja oli ilmeisesti päättänyt, että jos tänne kerran tullaan reilusti myöhässä, niin ei tässä loppumatkallakaan mitään kiirettä ole.
Ilta vaihtui yöksi.
Ja siinä vaiheessa alkoi olla selvää, ettei tästä selvitä pelkällä mehulla, kylvyllä ja vinkuvalla kaasunaamarilla.
Tarvittiin järeämpiä aseita.
Rintamalle tuotiin jo oksitosiinia ja epiduraalia.
Yö oli tässä vaiheessa jo pitkällä.
Vaimo oli valvonut käytännössä toissa yöstä asti.
Ja niin olin minäkin.
Tai ainakin melkein.
Koska jossain vaiheessa tuli vastaan hetki, jolloin Papaciton oli pakko levätä.
Onneksi olin valmistautunut — nimittäin OMALLA synnytyskassilla.
Oli omaa tyynyä.
Oli omaa peittoa.
Oli omaa pikku snäcksiä.
Ja synnytyssalin tuoli, jonka hankkimisesta vastaavan ainoa tavoite on ilmeisesti ollut varmistaa, ettei yksikään isä koe synnytystä liian mukavana.
Kuka perkele on niiden hankintavaiheessa istunut siinä ja miettinyt, että:
"Joo. Nämä on muuten aivan vitun hyviä nämä."
Ei muuten ole nukkunut itse siinä yötä.
Mutta kun ihminen on tarpeeksi väsynyt, näköjään kaikki käy.
Jossain vaiheessa onnistuin nukahtamaan siihen viritykseen.
Istualtaan.
Onneksi sentään oman tyynyn ja peiton kanssa.
Nukuin ehkä tunnin. Ehkä kaksi. En tiedä.
Sen verran kuitenkin, että onnistuin jopa nukkumaan joidenkin tapahtumien ohi.
Ja tässä vaiheessa haluaisin palata erääseen aikaisempaan lausuntooni:
"Minä oon nukkunu hyvin."
Niin.
Karma oli tullut hoitamaan tehtävänsä.
Aamu kuitenkin koitti.
Hampaaton riehuja oli edelleen sisällä ja kotona odotti toinen riehuja, joka ei ollut kiinnostunut siitä, kuinka monta senttiä joku oli auki.
Koira piti käyttää. Muussa tapauksessa oltaisiin oltu kohta mittailemassa koiran avautumista.
Tilanne vaikutti sen verran rauhalliselta, että uskalsin lähteä käymään kotona.
Väärin.
Olin hädin tuskin kerennyt koiraa käyttää, kun puhelimeen kilahti viesti:
"8 cm auki."
Tietysti.
Vittu totta kai olet.
Juuri kun minä olen muualla.
Siinä kohtaa loppui koiralta aamulenkin haisteluosuus.
Koira kotiin.
Papacito autoon.
Ja takaisin synnärille.
Onneksi hampaaton riehuja ei kuitenkaan ollut lähdössä mihinkään aivan yhtä kiireellä kuin minä.
Ehdin takaisin.
Kun kerran takaisin ehdittiin, voitiin keskittyä taas olennaiseen.
Nimittäin vedonlyöntiin.
Olin nimittäin lyönyt kaverini kanssa pitkin synnytystä viiden euron vetoja siitä, mihin aikaan pikkujätkä syntyy.
Säännöt olivat yksinkertaiset:
Lähimmäksi veikannut voittaa ja veikkauksen on osuttava ± 2 tunnin aikaikkunaan syntymästä.
Veikkauksia oli ehditty tehdä jo useampi kierros.
Oma viimeinen veikkaukseni oli 10:45.
Kaverilta jäi viimeinen kierros epähuomiossa kokonaan väliin.
Olin siis käytännössä enää hampaattoman riehujan aikatauluntajun varassa.
Ja jos tähänastinen näyttö oli minkäänlainen enne, viisi euroa oli menetetty.
Puolenpäivän jälkeen alkoi kuitenkin viimein tapahtua.
Kun rintamalle oli jo aikaisemmin tarvittu oksitosiinia ja epiduraalia, nyt tilanne vaati pudendaalipuudutusta.
Eli välilihan puudutusta.
Kuulostaa ihan asialliselta lääketieteelliseltä toimenpiteeltä.
Ei muuten näyttänyt siltä...
Siinä vaiheessa, kun näin neulan ja ymmärsin, minne sillä oltiin menossa, olisin henkilökohtaisesti ollut valmis keskeyttämään koko synnytyksen.
Vaimo makasi sängyllä.
Minä olin turvallisen välimatkan päässä toisella puolella huonetta.
En silti tarpeeksi kaukana.
Näin sekä kuulin aivan liikaa.
Hiki nousi pintaan ja oma alapääni vetäytyi vaistonvaraisesti jonnekin munuaisten korkeudelle.
Vaimo otti piikit vastaan kuin ihminen, jonka tavoitteena oli synnyttää lapsi.
Minä otin ne vastaan kuin ihminen, jota ei edes pistetty.
Kummallakin oli vaikeaa siinä hetkessä.
Aivan kuin meillä miehillä olisi ollut jotenkin helppoa...
Huoneeseen alkoi yhtäkkiä ilmestyä enemmän väkeä ja tunnelma rintamalla muuttui.
Tähän asti oli odotettu.
Nyt ei muuten enää odotettu.
Ja siinä kohtaa muuttui muuten Papacitonkin tunnelma.
Kaikki tähän asti oli ollut vielä jollain tavalla helppoa minulle.
Olin voinut vitsailla kylpylästä.
Vetää "ilokaasua".
Valittaa tuolista.
Käydä koiran kanssa kävelyllä.
Lyödä viiden euron vetoja.
Mutta nyt siinä vieressä makasi ihminen, jota rakastan enemmän kuin ketään muuta, tekemässä jotain aivan käsittämättömän rajua.
Ja minä en voinut tehdä sille yhtään mitään.
Siinä oli ehkä koko synnytyksen vittumaisin tunne.
Täydellinen hyödyttömyys.
Pystyin pitämään kädestä.
Pystyin silittämään.
Pystyin puhumaan.
Pystyin olemaan siinä.
Mutta siinäpä se sitten oikeastaan olikin.
Ja kohta en pystynyt edes siihen.
Huoneessa oli yhtäkkiä niin paljon porukkaa, ettei yhden sängyn ympärille yksinkertaisesti mahtunut enää Papacitoa.
Minun piti väistyä sivummalle.
Pois jaloista.
Sinne minä sitten päädyin.
Yksin huoneen nurkkaan.
Peloissani.
Jännittyneenä.
Odottavana.
Todennäköisesti myös hengittämättä.
Ja se tuntui aivan helvetin pahalta.
Koska se vähäinenkin asia, jonka pystyin tekemään — olla siinä vieressä ja koskea — piti välillä jättää tekemättä.
Piti vain katsoa.
Ja odottaa.
Samaan aikaan päässä pyöri ensimmäistä kertaa ihan oikeasti ajatus siitä, että entä jos kaikki ei menekään hyvin.
Siihen asti olin jotenkin ajatellut, että tänne tullaan, täällä synnytetään ja sitten lähdetään vauvan kanssa kotiin.
Nyt ympärillä oli yhtäkkiä enemmän henkilökuntaa, ohjeita annettiin nopeammin ja vaimosta näki, ettei tässä enää oltu missään vitun kylpylässä.
Aina välillä sängyn ympärille aukesi pieni Papaciton mentävä rako.
Ja minä hyökkäsin siihen.
Kädestä kiinni.
Silittämään.
Tsemppaamaan.
Tekemään edes jotain.
Kunnes ympärillä tarvittiin taas enemmän tilaa ja palasin nurkkaani.
En tiedä, oliko minusta siinä tilanteessa oikeasti mitään hyötyä.
Mutta siinä vaiheessa sillä ei ollut minulle enää edes väliä.
Halusin vain, ettei vaimoni joutuisi olemaan siinä yksin.
Ja sitten alkoi tapahtua asioita, joita en näin jälkikäteen edes osaa laittaa kunnolla järjestykseen.
Vaimo ponnisti.
Minä kannustin.
Tai ainakin luulen kannustaneeni.
Todennäköisesti hoin jotain aivan helvetin hyödytöntä kuten "hyvin menee".
Mistä vitusta minä tiesin, miten menee?
En ollut koskaan aikaisemmin ollut synnytyksessä.
Mutta ei siinä oikein voinut sanoa sitäkään, että:
"En osaa ottaa tähän kantaa."
Sitten näin ensimmäistä kertaa, että sieltä muuten oikeasti tulee ihminen.
Ja jos pudendaalipuudutuksen neula oli saanut oman alapääni vetäytymään munuaisten korkeudelle, niin tämä näky ei varsinaisesti houkutellut sitä takaisin.
Tässä kohtaa voisin varmasti kirjoittaa jotain kaunista elämän ihmeestä.
Todellisuudessa päässäni liikkui lähinnä kaksi ajatusta:
Miten helvetissä tuo mahtuu tuolta?
Ja onhan kaikki varmasti hyvin?
Sitten tapahtui jotain kummallista.
Kaiken sen hälinän keskellä maailma jotenkin pieneni siihen yhteen huoneeseen.
Ei ollut enää koiraa.
Ei Hesburgeria.
Ei viiden euron vetoa.
Ei kylpylää.
Oli vain vaimo.
Minä.
Ja yksi pikkujätkä, jota en ollut vielä koskaan edes nähnyt.
Mutta jonka halusin enemmän kuin mitään muuta nähdä tulevan sieltä kunnossa ulos.
JA SITTEN SE TAPAHTUI.
12:28
Yhtäkkiä siinä oli pieni ihminen.
Meidän poika.
Papacito Junior.
Kaiken sen odottamisen, valvomisen, kävelemisen, kaasunaamarin, kylpylän, piikkien ja aivan vitun hirveän tuolin jälkeen hän oli viimein siinä.
Ja ensimmäistä kertaa pitkään aikaan pystyin hengittämään ihan normaalisti.
Kaikki hyvin.
Poika siinä.
Vaimo siinä.
Minä siinä.
Siinä kohtaa olisi ehkä ollut mahdollisuus tarkastella myös sitä, minkälaista jälkeä juuri maailmaan saapunut jälkikasvuni oli tehnyt vaimoni alakertaan.
Jätin tarkastamatta.
Täysin tietoinen päätös.
En nimittäin halunnut joutua kohtaamaan ajatusta siitä, että:
"Ei tuo kyllä ole se, eikä ainakaan siinä kunnossa, mihin minä sen jätin."
Jotkut asiat on parempi jättää ammattilaisten hoidettavaksi.
Ensimmäinen ajatus oli tietysti, että huhhuh...
Toinen taisi olla, että onpa sillä helvetisti tukkaa.
Kolmas oli ehdottomasti, että luojan vitun kiitos se tukka on VAALEA.
Neljäs taisikin tulla ääneen. Olin odottanut tätä pikkujätkää niin pitkään, että siinä vaiheessa, kun yksi oli saatu vihdoin maailmaan, niin katsoin parhaaksi tiedustella jo seuraavaa ajanvarausta lukkoon, kun kerran liukuhihna lähti nyt käyntiin. Ilmeisesti synnytyssalin ajanvaraus ei ollut vielä nähtävillä riittävän pitkälle.
Takaisin VAALEAAN tukkaan, tällä oli nimittäin merkitystä.
Olin jo hyvissä ajoin ennen synnytystä ilmoittanut vaimolle, että jos lapsi syntyy tummalla tukalla, minä en kyllä mitään isyyttä tunnusta ilman DNA-testiä.
Vaimo ei jostain syystä pitänyt tätä yhtä hauskana kuin minä.
Myöhemmin minulle myös selvisi, että koska olemme jo naimisissa, kukaan ei varsinaisesti ollut edes tulossa kysymään minulta, että tunnustanko vaiko en.
Tuomio oli langetettu päälleni automaattisesti.
Aikamoinen järjestelmä.
Onneksi mitään tutkintaa ei tarvittu.
Pikkujätkä tuli maailmaan valtavan vaalean pehkon kanssa.
Isin poika ❤️
Siinä sitä sitten oltiin.
Poika maailmassa ja virallisesti Papacito.
Luulin, että oma osuuteni varsinaisessa synnytystoiminnassa olisi suunnilleen paketissa.
Ei muuten ollut...
Minulle nimittäin annettiin vielä yksi vastuutehtävä.
Napanuora.
Kätilö otti napanuorasta kiinni kahdella kädellä ja jätti niiden väliin pienen pätkän, johon minun oli tarkoitus käydä saksilla käsiksi.
Helppo homma.
Paitsi että kädet tärisivät siinä vaiheessa kuin olisin ollut purkamassa pommia.
Minä tuijotin napanuoraa.
Ja mietin lähinnä, että jos tämän nyt leikkaa väärästä kohdasta, saako uuden yrittämän?
Sain sen poikki.
Ensimmäinen varsinainen isäntehtävä suoritettu onnistuneesti.
Kukaan ei loukkaantunut.
Hyvä alku.
Sitten paikalle ilmestyi istukka.
Tai tarkemmin sanottuna se oli ollut siellä koko ajan mukana, mutta yhtäkkiä siitä tuli jonkinlainen nähtävyys.
En tiedä vieläkään miksi.
Mutta kätilöt olivat siitä aivan helvetin kiinnostuneita.
Sitä tutkittiin.
Sitä ihmeteltiin.
Ja jossain vaiheessa paikalle taisi tulla lisääkin porukkaa katsomaan sitä.
Minä katselin vierestä ja yritin jälleen näyttää siltä, että ymmärrän mitä tapahtuu.
En ymmärtänyt.
Mitään vikaa siinä ei tietääkseni ollut.
Se oli ilmeisesti vain jotenkin erityisen hieno istukka.
Synnytyssalin Graalin malja.
Hieno oli.
Varmaan.
Kun Graalin malja oli saatu asianmukaisesti ihmeteltyä, alkoi tunnelma viimein vähän rauhoittua.
Poikani oli maailmassa.
Vaimoni oli hengissä.
Minä olin ennen kaikkea hengissä.
Napanuorakin oli saatu poikki ilman henkilövahinkoja.
Kokonaisuutena siis varsin onnistunut suoritus.
Ja onnistunutta suoritustahan kuuluu juhlia.
Palvelutaso oli jälleen kohdillaan, sillä jostain ilmestyi jopa pullo kuohuvaa.
Alkoholitonta toki.
Ei nyt sentään liian hyväksi heittäydytä.
Siinä me sitten oltiin.
Tuore äiti.
Tuore Papacito.
Ja aivan helvetin tuore uusi ihminen.
Meidän perhe.
Siitä matka jatkui perhehuoneeseen.
Synnytys oli ohi ja ensimmäistä kertaa pariin päivään ei tarvinnut laskea enää supistuksia, senttejä tai miettiä, mitä seuraavaksi tapahtuu.
Nyt meitä oli kolme.
Ja ilmeisesti meidän odotettiin myös tietävän, mitä sillä kolmannella tehdään.
Onneksi palvelutaso ei sentään romahtanut heti kuohuvan jälkeen, vaan hoitajat kävivät opastamassa tuoreita vanhempia elämän perusasioissa.
Kuten vaipanvaihdossa.
Päästiin itsekin nopeasti tositoimiin.
Vaippa auki.
Vanha pois.
Uusi alle.
Helppo homma.
Kunnes hoitaja korjasi käytännössä välittömästi jotain tekemääni.
En edes enää muista mitä.
Mutta poika oli ollut maailmassa vasta hetken ja Papacito oli jo ensimmäisessä kehityskeskustelussaan.
Hyvin alkoi tämäkin.
Perhehuoneessa vierähti lopulta kaksi yötä.
Ensimmäinen meni vielä pitkälti ihmetellessä, että tuossa se nyt oikeasti on.
Hampaaton riehuja.
Toisena iltana tilanne alkoi olla jo sen verran vakiintunut, että katsoin ansainneeni pienen yömyssyn.
Olin nimittäin varautunut tähänkin — Papaciton synnytyskassista löytyi kuin löytyikin termospullossa salakuljetettua punaviiniä.
Sivistyneesti tietenkin — lasillisen verran.
Ei tässä mitään opiskeluristeilyä oltu järjestämässä.
Vaimo oli juuri synnyttänyt ihmisen ja minä olin kuitenkin istunut vieressä aivan helvetin pitkään.
Molemmilla oli siis ollut raskas päivä.
Mielestäni viini oli ansaittu.
Ainoa pieni tilanne meinasi syntyä siinä vaiheessa, kun termari päätti osaston hississä päästää osan sisällöstään takilleni.
Siinä sitä sitten hiippailtiin naistenosastolla punaviinin katkuisena "omaan huoneeseen" — ei niitä Papaciton tähtihetkiä.
Onneksi takki oli musta.
Ja vielä enemmän onneksi kukaan ei kysynyt, nähnyt tai haistanut mitään.
En tiedä, olisiko hätääntynyt lausahdus "se on vaan termarista" varsinaisesti parantanut tilannetta.
Kahden sairaalayön jälkeen tuli lopulta aika lähteä kotiin.
Siinä vaiheessa alkoi konkretisoitua yksi melko merkittävä yksityiskohta.
Saadaanko me ottaa tää jätkä oikeasti mukaan täältä?
Siis meille annetaan kokonainen ihminen ja päästetään ovesta ulos.
Ilman valvontaa.
Aikamoinen järjestelmä tämäkin.
Ennen sitä piti kuitenkin selvitä vielä viimeisestä loppukokeesta:
Turvakaukalon käytön perusteet.
Olin ennen tätä hetkeä pitänyt turvakaukalon vöitä melko yksinkertaisena keksintönä.
Lapsi sisään.
Vyöt kiinni.
Ja menoks.
Ei muuten ollut...
Yhtäkkiä käsissä oli pieni ihminen, vyöt kiristettynä aivan minimiin ja aivan helvetisti epävarmuutta siitä, kuuluuko sen muka tosiaan mennä noin kireälle.
Jossain vaiheessa kerkesin jo epäillä, ettei meitä muuten varmasti päästetä lähtemään tämän kanssa, jos sekoilu on jo tuota luokkaa ennen kuin on poistuttu koko huoneesta.
Hikipisara otsalla nopea Google-haku turvakaukalomallin käyttöohjeisiin.
Homma selvisi ja vyöt löystyivät — tätäkin olisi varmaan kannattanut treenata etukäteen.
Lopulta pikkujätkä oli kaukalossa.
Vyöt kiinni.
Kaikissa raajoissa kulki veri edelleen.
Hyväksytty suoritus — Papacito Approved.
Sitten me lähdettiin.
Sairaalan ovista ulos.
Kolmistaan.
Ja siihen päättyy Papaciton synnytystarina.
Yksi asia jäi kuitenkin tältä reissulta vielä epäselväksi — se vitonen...
Minun viimeinen veikkaukseni oli 10:45.
Hampaaton riehuja syntyi: 12:28.
Sopimusteknisesti: Onko veto voimassa, jos kaveri ei kerkeä samalle lähdölle mukaan?
Asia on tätä kirjoittaessa vielä ratkaisematta, eikä korkeimman oikeuden päätöstä ole vielä asiaan saatu.
*Kukaan ei ole siis muistanut koko asiaa, ennen kuin rupesin muistelemaan menneitä.
Näin ollen mahdollisia saatavia: 5 €