#08 – "VITTU EI"
PAPACITO #08
Vauvan ensimmäiseen vuoteen kuuluu ilmeisesti se, että vanhemmat odottavat aivan innoissaan seuraavaa kehitysaskelta.
Milloin se kääntyy?
Milloin se ryömii?
Milloin se konttaa?
Milloin se nousee seisomaan?
Milloin se kävelee?
Ja sitten kun jotain tapahtuu, ollaan aivan helvetin ylpeitä.
KATO! SE KÄÄNTYY!
KATO! SE RYÖMII!
KATO! SE KONTTAA!
KATO! SE NOUSEE SEISOMAAN!
KATO! SE KÄVELEE.
Kannustetaan vieressä. Houkutellaan lelulla. Kuvataan videoita. Lähetetään niitä sukulaisille. Ihmetellään yhdessä, miten hienosti meidän pieni ihminen taas kehittyy.
Näin jälkikäteen minulla olisi yksi kysymys.
Miksi helvetissä me haluttiin, että se oppii liikkumaan?
Ennen hampaattoman riehujan pystyi laskemaan olohuoneen lattialle ja vielä hetken päästä se jopa löytyi siitä, mihin sen jätti.
Ai että ne oli hyviä aikoja ne.
Nykyään meillä on käytössä lähinnä seuraavat vakiotervehdykset:
"Ei"
"Ei saa ottaa"
"Ei sinne"
"Ei suuhun"
"Ei koirankuppia"
ja
"VITTU EI"
Liikkuminen alkoi meillä ryömimisestä.
Ja sehän sujui.
Hieman omanlaisella tyylillään, mutta sujui.
Hampaaton riehuja ryömi pitkään ja ennen kaikkea aivan helvetin nopeasti.
Sitten tapahtui jotain, mitä neuvolan kehitysoppaissa tuskin mainittiin — en ole itse nimittäin lukenut niitä. Vaimo yleensä kertoo kyllä, että mitä tehdään, milloin tehdään ja missä tehdään.
Hän nimittäin oli kerran lattialla alasti.
Ryömiminen jatkui normaalisti, kunnes kesken matkan jokin kohtasi viileän lattian.
Pysähdys.
Ihmettelyä. [WTF:70:-2]
Uusi yritys.
Sama homma.
Lopulta pikkujätkä nousi istumaan ja alkoi hyvin kiinnostuneena tutkia asearsenaaliaan ja sitä, että mikä helvetti siellä oikein laahaa lattiaa aina kun hän yrittää liikkua.
En tiedä, mitä johtopäätöksiä tämän tutkimustyön perusteella tehtiin, mutta sen jälkeen konttaaminen alkoi kummasti maistua.
Isin poika.
Ja siitähän se sitten lähti.
Ensin kontattiin.
Sitten kontattiin vähän kovempaa.
Ja tällä hetkellä kontataan sellaisella vauhdilla, että näin taajamassa pääsisi jo päiväsakoille. Eli jos olohuoneessa tulee hiljaista, ei kannata jäädä miettimään miksi.
Kannattaa lähteä jo juoksemaan.
Eikä siitä kauaa mennyt, kun mukaan tuli vielä tukea vasten seisomaan nouseminen. Sitten sivuttain liikkuminen tukea pitkin. TV-taso päästä päähän. Sohvan reunaa pitkin. Ja nykyään sohvallekin pääsee jo itse rymyämään, kun käyttää pientä koroketta välivaiheena.
Viime päivinä hampaattomalla riehujalla onkin ollut uusi työnimi:
Termiitti.
Liike on lääke — lausahdus, joka on saanut viime päivinä toisen silmän nykimään epäterveelliseen tahtiin.
No ei muuten vittu ole tässä tapauksessa.
Liike on aiheuttanut viime päivinä lähinnä päänvaivaa.
Kuulin tuon JVG:n biisin aamulla radiosta — ajoin melkein ojaan.
Termiitin myötä olen myös huomannut, että me katsomme kotiamme täysin eri tavalla.
Minulle TV-taso on TV-taso.
Hänelle se on kulkureitti.
Minulle sohva on paikka, jossa istutaan ja levätään.
Hänelle se on kiipeilyteline.
Minulle ruokapöydän tuoli on tuoli.
Hänelle se on täysin pätevä tuki seisomaan nousemiseen.
Paitsi että meidän ruokapöydän tuolit pyörivät.
Senkin hän on oppinut.
Useamman kerran.
Kun pieni ihminen nousee seisomaan, laskee koko painonsa käsien varaan ja kyseinen tuki päättääkin lähteä pyörimään alta pois, fysiikan oppitunti on melko lyhyt.
Viimeisimmästä jäi otsaan patti ja mustelma.
Sama ongelma on kylpyhuoneen lattialastassa, jota vasten on tietenkin aivan pakko yrittää nousta seisomaan. Lasta nojaa nurkassa eikä jostain kumman syystä ole suunniteltu vauvan kaiteeksi.
Turvalleen on tultu sen kanssa jo useamman kerran.
Mutta ei se mitään — Siperia opettaa.
Uudestaan vaan.
TV-tason kaapinovi toimii samalla periaatteella. Sen takana on lautapelejä ja ovessa on hidastinmekanismi, joten ovi ei pysy auki aivan itsestään tai niin kauan kuin termiitti haluaisi.
Tästä seuraa toisinaan välitön henkilökohtainen kriisi.
Ja jos oven saa lopulta auki ja yrittää käyttää sitä tukena, saattaa tulla yllätyksenä, että ovi liikkuu.
Kahvipöydällä oleva kaukosäädin kiinnostaa tietenkin enemmän kuin yksikään lapselle ostettu lelu.
TV-tason viherkasvit kiinnostavat vielä enemmän.
Ja jos tiskikoneen ovi jää vähänkään raolleen, se on käytännössä kotimme Graalin malja.
En tiedä, mistä vauvat saavat tiedon siitä, mihin niiden ei kuulu koskea.
Mutta tieto kulkee ilmeisen tehokkaasti.
Kaikista kohteista yksi on termiitille ylitse muiden.
Kylpyhuone.
Sinne termiitillä on käytännössä vakituinen reitti.
Ensisijainen tavoite on lattialasta.
Jos sinne asti ei ehditä, WC-istuin kelpaa.
Nykyään olemme alkaneet pitämään kylpyhuoneen ovea kiinni, koska ilmeisesti meidän aikuisten tehtävä tässä taloudessa on jatkuvasti vaikeuttaa toisen ihmisen unelmien toteutumista.
Jos kylpyhuoneeseen ei pääse, matka pysähtyy yleensä koiran ruokakupille.
Jos se on nostettu pois lattialta, seuraavana on aina ja satavarmasti juomakuppi.
Reitti on aina sama.
Ainoa muuttuja on se, kuinka pitkälle kenttää ehtii ennen kuin Papacito saa kiinni.
GAME OVER.
Pelaaja nostetaan kainaloon ja palautetaan lähtöpisteeseen.
Hetken päästä uusi yritys.
Mutta järjestelmässä on yksi pieni ongelma.
Jos minä tai Mamacita ollaan vessassa, kylpyhuoneeseen päästäkseen täytyy kulkea vessan oven ohi.
Pidän vessan ovea tällöin tarkoituksella raollaan, jotta näen, jos termiitti lähtee suorittamaan kenttää uudestaan.
Kuulostaa hyvältä järjestelmältä.
Se olikin.
Hetken.
Nykyään jätkä on aktivoinut superkonttaus-moden, jolla painaa vessan oven ohi, pysähtyy oven kohdalla ja katsoo minua suoraan silmiin.
Naamalle ilmestyy sellainen kulmien alta vittuileva virne.
Sitten käsi oven reunaan.
SKÄDÄMM... [REJECTED:77:3]
Ovi kiinni.
Ja sitten perästä kuuluu loittoneva konttauksen töminä, kun epäilty pakenee rikospaikalta superkonttauksella kohti kylpyhuonetta.
Minä istun pöntöllä housut nilkoissa ja kuuntelen, kuinka pieni rikollinen ottaa etumatkaa.
"VITTU EI"
Kiellettyjen asioiden hierarkiassa kylpyhuoneen kanssa kilpailee oikeastaan vain yksi esine.
Koiran luu.
En tiedä, minkälainen tutka tähän lapseen on asennettu, mutta koiran luun hän havaitsee arviolta sadan metrin päästä.
Ja jos sellainen sattuu löytymään lattialta, normaalistikin aivan helvetin nopeasta konttauksesta löytyy vielä yksi vaihde.
Katse lukittuu kohteeseen.
Perse ylös.
Kikatus alkaa.
JA MENOKS!
Jos Papacito ei tällä kertaa ehdi pelaamaan kenttää ennen pikkujätkää, palkinto menee tietenkin suoraan suuhun.
Koska mikäpä olisi parempaa kuin hieman jo aloitettu ja pehmennyt koiran luu.
Kaikkein huvittavinta tässä on se, että tätä me nimenomaan odotimme.
Me halusimme, että hän oppii ryömimään.
Sitten halusimme, että hän oppii konttaamaan.
Sitten oltiin innoissaan, kun ensimmäistä kertaa noustiin tukea vasten seisomaan.
Ja nyt suurin osa päivästä menee siihen, että yritämme estää häntä käyttämästä niitä taitoja, joiden oppimisesta olimme vielä hetki sitten aivan vitun ylpeitä.
Hän kehittyy koko ajan paremmaksi liikkumaan.
Minä kehityn koko ajan paremmaksi juoksemaan perässä.
Seuraavaksi pitäisi kuulemma opetella kävelemään.
Enää en missään vitun nimessä halua, että hän oppii.
Tällä kertaa ajattelin olla kannustamatta.