#09 – 48 kg koiraa vs 3388 g vauvaa
PAPACITO #09
Meillä oli kotona 48 kiloa rottweileria — ja sitten me päätettiin tuoda sinne 3388 grammaa vauvaa.
"Syönkö vai enkö syö?"
Näin jälkikäteen ajateltuna painoero kuulostaa lähinnä siltä, että ottelu olisi pitänyt perua jo punnituksessa. Mutta silloin siinä ei ollut mitään erityisen hauskaa.
Rommi-koira ei nimittäin ollut ennen vauvan syntymää käytännössä ollenkaan tekemisissä lasten, saati vauvojen kanssa.
Eikä Rommi muutenkaan ole mikään sellainen koira, joka ottaa jokaisen vastaantulijan avosylin vastaan.
Tai avotassuin.
Uudet ihmiset ovat Rommille aina pienimuotoinen projekti. Jos joku tulee meille ensimmäisiä kertoja kylään, Rommi seuraa tätä kuin turvamies, jonka perehdytyksessä on jäänyt asiakaspalveluosuus kokonaan käymättä.
Ensin varovaisesti haistelemaan.
Sitten etujalat alas, perse pystyyn.
Äkkiä takaisin ylös.
Kuonolla tökkäisy.
Perääntyminen.
Mahdollinen haukahdus.
Ja sama uudestaan.
Ikään kuin se yrittäisi selvittää, että kukahan helvetti se sinä olet ja mitähän vittua teet minun talossani?
Kun vieras on leikkinyt hetken tai heittänyt palloa tarpeeksi monta kertaa, turvallisuusselvitys on yleensä hyväksytty. Herkuilla pääsee myös jonon ohi selvityspyynnöissä. [APPROVED:83:-15]
Rommi ei ole koskaan purrut tai tarkoituksella satuttanut ketään. Mutta 48 kiloa on 48 kiloa. Rommi itse ei tosin tätä tiedä. Omasta mielestään hän mahtuu esimerkiksi syliin ja keinutuoliin aivan samalla tavalla kuin joku viisikiloinen sylikoira — Rommi oli jo viisikiloinen, kun saimme hänet.
Ja sitten on murina.
Rommi murisee leikkiessään. Rommi murisee innostuessaan. Rommi murisee vartioidessaan. Rommi murisee, jos jokin epäilyttää.
Murina on hänen tapansa puhua.
Haukkuminen taas on hänen tapansa ilmoittaa koko vitun naapurustolle, että 200 metrin päässä joku käveli tiellä.
Tällaiseen talouteen oltiin tuomassa ensimmäistä kertaa vauvaa.
3388 grammaa ihmistä.
Kun sairaalasta päästiin kotiin, homma hoidettiin varovaisesti.
Rommi tuotiin ensin kotiin. Ajatuksena oli, ettei vauva vain yhtäkkiä ilmesty keskelle hänen valtakuntaansa sillä aikaa, kun itse herra on ollut muualla.
Sitten me tultiin.
Rommin ensimmäinen reaktio oli kutakuinkin:
"JEEEEE NE TULI!!"
Kunnes se huomasi, että meillä oli mukana jotain muutakin.
Vauva pysyi turvallisesti korkealla kantokopassa ja Rommi alkoi selvittää, mitä helvettiä kotiin oli tällä kertaa kannettu.
Se nousi takajaloilleen kuin kenguru ja sai haisteltua pienet varpaat.
Ja murisi.
No niin.
Tästä tulee mukavaa.
Seuraavina päivinä meillä olikin melkoinen turvajärjestelmä käytössä.
Pinnasänky oli olohuoneessa vauvan turvapaikka. Rommi kävi haistelemassa vauvaa kaltereiden välistä.
Ja murisi.
Vauvaa esiteltiin sylissä. Aluksi Rommi hihnassa, jotta 48 kiloa innostusta saatiin tarvittaessa pysymään vähän kauempana 3388 grammasta.
Rommi haisteli.
Nousi kenguruksi.
Ja murisi.
Vähitellen hihnasta uskallettiin luopua. Alkoi vaikuttaa melko selvältä, ettei Rommi ollut aikeissa syödä uutta perheenjäsentä.
Silti päässä pyöri koko ajan yksi asia:
Vaikka koira ei tarkoittaisi mitään pahaa, 48 kiloa pystyy tekemään 3388 grammalle aika paljon vahinkoa ihan vahingossakin.
Yöksi pinnasänky tungettiin meidän sängyn ja seinän väliin. Jalkopäähän viriteltiin vielä tuoleja estämään Rommin pääsy vauvan luokse.
Rommi yritti puskea tuoleista läpi — totta kai.
Niitä kiilattiin tiukemmin paikoilleen.
Meillä oli käytännössä vastasyntynyt vauva keskellä korkean turvallisuustason vankilaa, joka ulottui olohuoneesta makuuhuoneeseen.
Vankilan ulkopuolella partioi 48-kiloinen vartija, jonka motiiveista meillä ei ollut vielä täyttä varmuutta.
Kotiin tultiin lauantaina.
Maanantaina klo 4:13 turvallisuusjärjestelmä petti.
Tai tarkemmin sanottuna Rommi päätti, että se oli saanut tarpeekseen meidän turvallisuusjärjestelmästä.
Vaimo istui sängyssä imettämässä vauvaa.
Ja Rommi oli jotenkin päässyt loppujen lopuksi sänkyyn ja tullut heidän luokseen.
Siinä vaiheessa ei enää laitettu tuoleja väliin.
Eikä vedetty hihnasta.
Eikä pidetty vauvaa korkealla.
Rommin kuono meni määrätietoisena aivan vauvan poskeen kiinni...
Ja siinä se oli.
Tyytyväisenä.
Innokkaana.
Siinä alkoi pikkuhiljaa valjeta, että ehkä se ensimmäisten päivien murina ei tarkoittanutkaan:
"Viekää tuo otus vittuun täältä."
— tai ehkä ensimmäisenä päivänä tarkoittikin.
Mutta ehkä se tarkoitti kuitenkin loppujen lopuksi:
"MINÄ HALUAN TULLA MOIKKAAMAAN KANSSA!"
Sen yön jälkeen meidänkin perseet alkoivat vähän rentoutua.
Ja siitä alkoi ystävyys.
Aluksi ystävyys oli Rommin kannalta varsin helppo.
Vauva makasi.
Vauva nukkui.
Vauva söi.
Vauva paskoi housuunsa.
Repeat.
Rommi pystyi makaamaan vieressä, työntämään kuononsa lähelle ja osallistumaan perhe-elämään ilman, että uusi perheenjäsen juuri puuttui hänen asioihinsa.
Täydellinen pikkuveli.
Mutta sitten pikkuveli oppi liikkumaan.
MURR — ja nyt oli varmaa, että se tasan tarkkaan tarkoitti:
"Viekää tuo otus vittuun täältä."
Nykyään lattialle jätetty koiranluu saattaa käynnistää juoksukilpailun.
Toisella kilpailijalla on neliveto, 48 kiloa elopainoa ja vuosien kokemus koiranluista.
Toinen kilpailija ei osaa vielä edes kävellä — eli jonkinlainen neliveto se on sekin.
Silti kilpailu on yllättävän tasainen.
Lelujen omistussuhteet ovat myös muuttuneet hieman epäselviksi.
Kenenkään omaisuutta ei kunnioiteta ja tavaraa liikkuu puolin ja toisin.
Välillä nämä kaksi istuvat vierekkäin junaradan ääressä kuin parhaat kaverukset.
Hetkeä myöhemmin hampaaton riehuja osoittaa Rommia syyttävästi sormella:
"Sinä saatana."
Joskus osoittelun kohteena on Rommin suussa oleva luu.
Joskus Rommi.
Joskus ilmeisesti pelkkä Rommin olemassaolo.
Ystävä kysyi kerran näitä kuvia katsellessaan:
"Onko se koiraks muuttumassa?"
Kyllä mä epäilen, että se pitää Rommia jo enemmän isänään kun mua.
Eikä suhde tietenkään tarkoita sitä, että Rommi hyväksyisi kaiken.
Päinvastoin.
Nyt kun hampaaton riehuja liikkuu omin avuin, Rommi joutuu ensimmäistä kertaa itse asettamaan sille rajoja.
Ja oikeastaan tämä sama kuvio toistuu aina, kun hampaaton riehuja päivittää käyttöjärjestelmäänsä jotain uutta.
Kun se tuli kotiin, Rommi murisi.
Kun se löysi oman äänensä, Rommi murisi.
Kun se oppi liikkumaan, Rommi murisi.
Kun se oppi seisomaan, Rommi murisi.
Aina hetken aikaa uusi ominaisuus tuntuu olevan Rommin mielestä epäilyttävä ja vaatii ylimääräistä tarkkailua. Sitten siihen totutaan, murina loppuu ja elämä jatkuu normaalisti.
Kunnes seuraava päivitys julkaistaan.
Seuraavana vuorossa taitaa olla se perkeleen kävely.
Sitä odotellessa.
Me ei myöskään olla koskaan ajateltu, että Rommin murina olisi automaattisesti huono asia. Päinvastoin. Murinalla se kertoo aika selvästi:
"Nyt riittää. Nyt tarvii vähän tilaa."
Ja mieluummin niin. Paljon parempi, että koira kertoo ensin, että kokee olonsa epämukavaksi kuin jättäisi varoituksen kokonaan väliin.
Samalla sitä opetellaan toisestakin suunnasta. Kun Rommi murisee, hampaattoman ei anneta mennä sen luokse.
Ei siksi, että Rommia pitäisi pelätä.
Vaan siksi, että murisevan koiran luokse ei mennä.
Jos sen oppii jo tässä vaiheessa, niin ei se ainakaan hukkaan mene.
Yhtenä päivänä Rommi makasi pedissään aivan hampaattoman huoneen ulkopuolella.
Sieltä alkoi kuulua tuttu tömpsyttely.
Rommi heräsi ja vilkaisi huoneen suuntaan.
Sen ilmeessä oli jotain hyvin inhimillistä.
"Ei nyt vittu tuo taas..."
Hampaaton riehuja tuli täydellä höyryllä huoneesta ulos. Normaalisti se vetää tyhjän koiranpedin yli sen kummemmin kyselemättä.
Nyt pedissä vain sattui olemaan joku paikalla.
Kun välimatkaa oli ehkä puoli metriä — aivan oikein, Rommi murisi.
Ei hyökännyt.
Ei noussut.
Antoi vain varoittavan murinan.
Älä tule enää yhtään lähemmäs.
Ja tässä kohtaa kävi ilmi, että nämä kaksi ovat ilmeisesti kehittäneet keskenään jonkinlaisen oman kielensä.
Vauva pysähtyi kuin seinään.
Katsoi Rommia.
Kulmat kurtussa.
Ilme vakavana.[WTF:75]
Älä sinä vittu minulle ala.
Sitten se päästi suustaan jonkin oman kovan äänähdyksensä, joka kuulosti lähinnä siltä, kuin se olisi haukahtanut takaisin.
Ja jatkoi tyytyväisenä matkaansa Papaciton luokse keittiöön.
Asia käsitelty.
Kesällä sama vallanvaihto oli jo nähtävissä.
Oltiin katsomassa jalkapalloa paikallisella kentällä ja nämä kaksi makasivat vierekkäin viltillä.
Rommi oli ilmeisesti hampaattoman mielestä hieman väärässä paikassa.
Hän tarttui koirasta kiinni ja siirsi sivummalle.
"Väistä nyt saatana."
Ja 48 kiloa rottweileria siirtyi.
Siinä vaiheessa aloin miettimään, kumpaa näistä meidän oikeastaan pitäisi suojella.
Vielä joulukuussa rakennettiin tuoleista barrikadeja, ettei koira pääse vauvan luokse.
Nyt koira yrittää nukkua rauhassa samalla kun pieni ihminen varastaa sen luut, vie sen lelut, ryömii sen pedin yli, siirtää sen päätä pois tieltä ja haukkuu takaisin, jos herra erehtyy huomauttamaan asiasta.
Ensin suojeltiin vauvaa koiralta.
Nyt välillä tuntuu, että pitäisi suojella koiraa vauvalta.
Mutta kaikesta päätellen Rommi sai juuri sen, mitä se siellä pinnasängyn kaltereiden takana joulukuussa murisi haluavansa.
Pikkuveljen.
Se ei vaan tainnut tietää, että pikkuveli oppii vielä liikkumaan.
Ja jos kehitys jatkuu tätä vauhtia, en enää pidä mahdottomana, että ensimmäinen sana ei ole äiti.
Eikä isi.
Eikä Papacito.
Vaan:
"ROMMI PERKELE!"