#11 – Ennen lasta minä tiesin lapsista kaiken
PAPACITO #11
Ennen omaa lasta lasten kasvattaminen vaikutti hämmästyttävän helpolta.
Varsinkin muiden lasten.
Minulla oli ratkaisu lähes kaikkeen.
Jos lapsi ei nukkunut, se piti laittaa nukkumaan. Jos se ei totellut, sille piti sanoa kovemmin. Jos se huusi, se piti rauhoittaa. Jos perhe myöhästyi kaikkialta lapsen takia, kannatti lähteä aikaisemmin.
Ja jos lapsi määräsi koko perheen aikataulut, niin ehkä sille ei vain pitäisi antaa niin paljon valtaa?
Helppoa.
Sitten syntyi Hampaaton riehuja ja konsulttitoimisto meni konkurssiin.
MIKSEI SE VAAN NUKU?
Tämä on edelleen yksi suurimmista mysteereistäni.
Jos minä olen väsynyt, minä menen nukkumaan.
Mitä väsyneempi olen, sitä enemmän haluan mennä nukkumaan.
Vauvoilla se toimii ilmeisesti toisinpäin.
Mitä väsyneempi vauva on, sitä enemmän jostain löytyy ylimääräistä virtaa varmistamaan, ettei se ainakaan vahingossa nukahda.
Oltiin esimerkiksi vähän aikaa sitten ravintolassa syömässä. Hampaaton riehuja oli aaaivan loppu. Silmistä näki, että nyt pitäisi päästä jo unten maille.
Rattaisiin siis.
Hyssyttelyä.
Kävelyä.
Vähän lisää kävelyä.
Hieman sivummalla kävelyä, jos rauhallisempi ympäristö auttaisi.
Ei auttanut.
Ympärillä tapahtui aivan liikaa. Uusia ihmisiä, ääniä, valoja ja asioita, joita ei selvästikään voinut jättää näkemättä vain jonkun niinkin yhdentekevän asian kuin nukkumisen takia.
Sitten mentiin yliväsymyksen puolelle.
Ei onneksi itkua, mutta muuten koko ohjelmisto.
Vaikertelua, riekkumista, äänekästä höpöttelyä, ilmeilyä, sylissä pyörimistä, vähän lisää vaikertelua...
Kaikkea sitä, mitä ihminen tekee silloin, kun on niin väsynyt, ettei enää tiedä itsekään, että mitä vittua sitä tekisi.
Minä tiesin. [REJECTED:75:-5]
NUKKUISIT SAATANA.
Eikä tämä mikään yksittäistapaus ollut. Vastaavia näytöksiä on nähty ennenkin.
Ja siinä vaiheessa, kun ravintolasta lähtiessä nostettiin turvakaukalo autoon.
Koppa kolahti telakkaan — naps.
SAMALLA SEKUNNILLA pikkujätkä nukahti...
Mikset vain nuku, jos kerran väsyttää?
Tätä kysyn edelleen.
Kysymys on vieläkin avoin — vailla vastauksia.
LÄHTEKÄÄ AIKAISEMMIN
Tämä oli muuten yksi nerokkaimmista neuvoistani ennen lasta.
Jos lapsiperhe myöhästyy jatkuvasti, niin miksei se vain lähde aikaisemmin?
Jumalauta että voi ollakin yksinkertaista.
Nykyään tiedän, että vauvan kanssa lähtöaika ei ole kellonaika.
Se on alustava toive.
Varsinkin silloin, kun pitäisi oikeasti olla jossain tiettyyn aikaan.
Esimerkiksi vauvauinnissa.
Kaikki on valmista. Kamojen pitäisi olla mukana. Itselläni vaatteet päällä. Nyt enää vauvalle vaatteet ja autoon.
Sitten huomaat samalla kun nostat vauvan haalarin vetoketjua ylös — jumalauta sillä on paskat housussa...
Noniin.
Vaatteet pois.
Vaippa vaihtoon.
Perseen pesu.
Uusi vaippa.
Vaatteet takaisin.
Ja samalla se lähtöaika, joka vielä hetki sitten näytti aivan realistiselta, vilkuttaa ikkunasta mennessään.
Olemme kyllä tähän asti olleet käytännössä aina ajoissa, josta kerroinkin enemmälti edellisessä postauksessa.
MINÄ EN SITTEN HÖSSÖTÄ
Ennen lasta katselin välillä muiden vanhempien hankkimia tavaroita ja mietin:
"Voi jumalauta. Tuollaistakin paskaa ovat lapselleen hankkineet..."
"Ei lapsi tarvitse tuota kaikkea."
Niinpä.
Minulta nimittäin löytyy tuo kaikki paska nykyään.
Ja yleensä vielä naksun verran parempi malli tai versio — koska jokaisella itseään kunnioittavalla miehellä on paremmat vehkeet kuin naapurilla!
On automattoa, itkuhälytintä, vaatetta ja kaikenlaista muuta täysin välttämätöntä tavaraa, jonka välttämättömyydestä en tiennyt mitään vielä vuosi sitten.
Ja leluja.
Niitä muuten on.
Erilaisia palloja löytyy jo sen verran, että niillä saisi varmaan aloitettua pienimuotoisen pallomeren.
Ja luonnollisesti kaikkien Hampaattomalle riehujalle hankittujen lelujen joukosta löytyi yksi ylivoimainen suosikki — ainakin tällä hetkellä.
Koiran piikkipallo.
Kyseinen piikkipallo ei ollut kiinnostanut koiraa käytännössä ikinä.
Sitten Hampaaton riehuja kiinnostui siitä.
Arvatkaa, kiinnostaako se nykyään koiraakin?
No todellakin.
Lattialla voi olla kahdeksan erilaista palloa.
Mutta molemmat haluavat sen saman vitun pallon.
Tällä kertaa neuvottelut päättyivät siihen, että Hampaaton riehuja sai haluamansa.
Mutta jätkä ei sentään ole täysin sydämetön.
Ilmeisesti hän ymmärsi, että nyt toiselle jäi paha mieli.
Niinpä hän tarjosi koiralle tilalle toista palloa.
Ei kelvannut.
Tarjottiin toista.
Ei kelvannut sekään.
Koska vaikka ympärillä on kahdeksan palloa, hänellä oli väärä pallo.
Meidän taloudessa lelujen omistussuhteet menevät muutenkin suurin piirtein näin:
Koiran lempileluja ovat kissojen lelut.
Hampaattoman riehujan lempileluja ovat koiran lelut.
Papaciton lempileluja ovat lasten lelut.
Tästä lähtien vien molemmat lapseni "karkkipäivisin" Mustiin ja Mirriin.
Saavat sieltä kumpikin valita lelunsa.
Tulee muuten halvemmaksikin.
Koska jos jostain osataan rahastaa, niin lasten_vitun_tavaroista...
Raskausaikana kiertelin lastentarvikeliikkeessä ja näin ihan hirmu upean pienen nallen.
"Onpa muuten hieno!"
Katsoin hintaa.
Ei ollut enää hieno. [WTF:75:5]
KAHDEKSANKYMMENTÄ_VITUN_EUROA?!
Kyllä — 80 euroa pehmonallesta, jonka saa kahdella eurolla tivolin kourapelistä.
Mistä perkeleen syöpää ehkäisevästä bambukuidusta se on kudottu — ja ennen kaikkea kuka vittu sen on kutonut... Fransiscus?
No ei mitään.
Tästä järkytyksestä selvittiin.
Ennen kuin piti oikeasti ostaa jotain — lastenrattaat.
Vaunut, turvakaukalo, auton telakka.
"Myydään settinä."
Sama vitun Fransiscus oli ilmeisesti puhaltanut ne lasipillillä, koska hintalappu oli sen mukainen.
Jouduin käymään liikkeessä kolme erillistä kertaa tinkaamassa, ennen kuin kehtasin ostaa ne.
Kolmannella kerralla olin antanut jo sen verran monta kertaa ystävällistä asiakaspalautetta ja saanut hintalappua alaspäin sekä muita kaupantekijäisiä, ettei edes minun omatuntoni enää kestänyt sitä, jos en olisi koskaan ostanutkaan mitään.
Sitten on myös toinen ääripää.
Olin jo ennen raskautta nähnyt videoita Minimeis-olkapääistuimesta ja himoinnut sellaista jo ennen kuin Hampaaton riehuja oli edes nestemäisessä muodossa olemassa.
"Minun lapsellani tulee olemaan joskus tuollainen."
Ja niin on.
Odottavan aika oli vain perkeleen pitkä, kun ensin piti odottaa kuusi kuukautta, että pikkujätkää sai ruveta edes istuttamaan.
Saati vielä harteille.
Mutta kun kuusi kuukautta oli täynnä, lähikaupan postissa oli odottamassa tuliterä malli — makso mitä makso!
Tästä kaikesta olen luonnollisesti ottanut opikseni.
Hampaattoman riehujan synttärit lähestyvät ja olemme pohdiskelleet, mitä ostaisimme.
Minulle on ehdotettu, että katsoisin "Torista käytettyä".
VITUT KATSON.
Minä katson tuliterämallin, joka on hienoin ja pähein koko naapurustossa — MAKSO MITÄ MAKSO!
Käytetty...
Jos kaikilla muilla on samanlainen vihreä kurkkumopo, on satavitunvarmaa, ettei meille sellaista tule.
Haluan sellaisen, jota muut katsovat ja kysyvät:
"WAU. Mistä tuommoisia oikein saa?"
Eli olen oppinut tästäkin aivan helvetisti.
KAIKKI ON VITUN IHANAA
Yksi asia minua ärsytti lapsiperheissä jo ennen omaa lasta.
Tai ehkä tarkemmin sanottuna siinä kuvassa, joka lapsiperhe-elämästä nykyään annetaan.
Kaikki on niin saatanan kaunista.
Kaikki pitää tehdä niin vitun nätisti.
Lapselle ei uskalleta sanoa ei. Kaikki pitää neuvotella, sanoittaa ja käydä läpi kuin YK:n turvallisuusneuvostossa.
Ja sama pehmeys näkyy myös siinä, miltä koko lapsiperhe-elämän pitäisi nykyään näyttää.
Kaikki on pelkistettyä.
Väritöntä.
Hajutonta.
Mautonta.
Lastenhuone on beige. Lelut ovat beigejä. Vaatteet ovat beigejä.
Jos johonkin on vahingossa eksynyt väriä, se on korkeintaan sellainen kuivuneen heinän värinen beige, jonka nimi on todennäköisesti "kesäaamun niittyunelma".
Mihin vittuun kaikki värit katosivat?
Kun minä olin lapsi, lelut olivat punaisia, keltaisia, sinisiä ja vihreitä.
Nykyään lapselle annetaan puinen, luonnonvärinen, syöpää ehkäisevä nalle, joka maksaa 80 vitun euroa ja näyttää Instagram-kuvassa aivan vitun upealta.
Varmaan jossain vaiheessa todettiin, että kirkkaat värit puhkaisevat lapsen silmät.
Ja sitten on nämä somevaikuttajat.
Miksi te kaikki vittu kuiskutatte niille videoille?!
"Tänään meillä on ollut hieman haastavampi aamu..."
Ei saatana.
Jos meillä on haastava aamu, niin sen kyllä kuulee.
Somessa lapsiperheen aamu näyttää siltä, että aurinko paistaa pellavaverhojen läpi samalla kun äiti juo rauhassa kahvia ja lapsi tutkii hiljaa jotain vitun puista nallea — luonnonmukaista.
Vanhemmat katsovat toisiaan rakastuneina kahvikuppien yli.
Kaikilla on puhtaat vaatteet — ja ennen kaikkea jotain kallista merkkiäkin vielä.
Kukaan ei huuda.
Kukaan ei kiroile.
Kukaan ei astu paljaalla jalalla minkään päälle.
VITUT ON.
Välillä vauva huutaa.
Välillä Papacitoa vituttaa.
Välillä Mamacitaa vituttaa.
Välillä kaikkia vituttaa.
Välillä koti näyttää siltä, että siellä on suoritettu kotietsintä.
Välillä haluaisi olla hetken aivan yksin.
Ja sitten viiden minuutin päästä ikävöi sitä samaa pientä ihmistä, jolta juuri yritti päästä karkuun.
Eikä tässä ole minusta mitään vikaa.
Minua vituttaa enemmän se, että tästä kaikesta pitää yrittää tehdä jotain täydellistä satua.
Ei tämän tarvitse näyttää hyvältä Instagramissa.
Tämän pitää toimia oikeassa elämässä — ja Papaciton blogissa.
Lapsiperhearki ei ole beigeä.
Se on lähinnä erivärisiä tahroja — yleensä tomaattisen makaronilaatikon punaisen sävyjä valkoista bodya vasten.
MINÄ EN SITTEN LÄSSYTÄ
Toisesta asiasta olin myös aivan varma.
Minä en sitten ala puhumaan vauvalle mitään höpöhöpöä.
Minä puhun lapselle normaalisti.
Nykyään kävelen kaupassa ostoskärryjen kanssa ja puhun ihmiselle, joka ei osaa vastata edes takaisin:
"Onko se isin pikkujätkä siinä onko?"
Että se siitä sitten.
Hampaaton riehuja istuu ostoskärryissä ja osoittelee kaikkea.
Siis aivan kaikkea.
Päärynöitä.
"Ai päärynöitäkö haluat? No otetaan ilman muuta päärynöitä."
Wilhelmin makkarapakettia.
"Jaa makkaraa? Mut eihän sulla oo jätkä ees hampaita. Millä sää nää syöt? Kunhan kasvatat hampaat, niin iskä ostaa sulle makkaroita."
Kananmunia.
"Meillä on jo kotona kananmunia. Ei oo äiti kirjoittanut kauppalappuun. Ei lue lapussa, niin silloin ei uskalla ottaa. Ei ruveta sooloilemaan nyt."
Ja koska toinen osapuoli osallistuu tähän keskusteluun vain hymähtelemällä, osoittelemalla ja muilla epämääräisillä äänillä, niin tulkitsen ne luonnollisesti haluamallani tavalla:
"No niinpä. Herneitä. Kuka perkele semmosia edes haluaa?"
"No niin on hyvännäköisiä sipsejä. Pitäskö meidän ottaa pussi tai kaks?"
"No niin meinaa mummeli hidastella edessä, mutta ei ihan vielä kehtaa kylkeenkään tuupata. Odotetaan vielä ihan hetki."
Viimeksi pysähdyttiin ensimmäistä kertaa kunnolla kala- ja lihatiskiä ihmettelemään.
Hampaaton riehuja osoitti silmät pyöreinä kokonaisia kaloja.
Vieressä oli kylmäallas, jossa oli kokonaisia lohia pusseissa.
Minä nostin yhden lohen käteen.
Ja koska olen edelleen vahvasti sitä mieltä, että puhun lapselle aivan normaalisti, aloin uittaa sitä kalaa kohti vauvaa ja puhuin kalan äänellä:
"MINÄ OLEN LOHI. MIKÄ SINUN NIMESI ON?"
Lapseton minä olisi varmaan vaihtanut käytävää — tai kauppaa.
Nykyisen minun mielestäni se oli aivan vitun hauskaa.
Ja mikä pahinta:
Vauvalle höpöttelystä on tullut yksi lempipuuhistani.
MUTTA KAIKESTA EN OLLUT VÄÄRÄSSÄ
Tässä kohtaa minun pitäisi varmaan kertoa, kuinka lapsen saaminen muutti kaiken.
Kuinka ymmärsin kaikkien vanhojen mielipiteideni olleen vääriä.
EI MUUTTANUT.
Olen edelleen sitä mieltä, että lapsi tarvitsee rajoja.
Lapselle saa sanoa ei.
Itse asiassa lapselle pitää sanoa ei.
On asioita, joita saa tehdä ja asioita, joita ei saa tehdä.
Teoilla pitää olla seurauksia.
Pitää osata käyttäytyä.
Pitää oppia kestämään pettymyksiä.
Haluan kasvattaa lapsen, joka uskaltaa kysyä, koska jos ei kysy, ei voi tietää.
Sellaisen, joka uskaltaa kokeilla.
Sellaisen, joka uskaltaa avata suunsa ja sanoa oman mielipiteensä silloinkin, kun muut eivät ole samaa mieltä.
Sellaisen, joka on kova mutta reilu.
Rehellinen.
Aito.
Kohtelias.
Ja ennen kaikkea sellainen, jolla on maalaisjärkeä.
Minä uskon edelleen ainakin yhteen erittäin vanhanaikaiseen kasvatusmenetelmään.
Sanaan EI.
Kaksi kirjainta.
Ei pastellisävyjä.
Ei tunnetarroja.
Ei jäähypenkkiä.
VITTU EI. [APPROVED:75]
Siitä en peru senttiäkään.
Tosin Hampaaton riehuja on vasta vauva.
Eli palataan asiaan noin viidentoista vuoden päästä ja katsotaan, kuinka helvetin hyvin tämäkin asiantuntijalausunto vanheni.
MINUN PITI OPETTAA HÄNTÄ
Ennen lasta mietin paljon sitä, millainen isä haluan olla.
Tiukka mutta reilu.
Hauska.
Rehellinen.
Sellainen, joka ei kaunistele maailmaa silloin, kun puhutaan oikeasti tärkeistä asioista.
Ja ennen kaikkea esimerkkiä näyttävä.
Olen aina ajatellut, että lapset oppivat katsomalla — vierestä seuraamalla.
Jos haluan kasvattaa rohkean lapsen, minun pitää itse näyttää, miltä rohkeus näyttää.
Jos haluan hänen uskaltavan puhua tuntemattomalle, kysyä apua, kysyä suuntaa, kokeilla uusia asioita ja olla välittämättä liikaa siitä, mitä muut ajattelevat, minun pitää tehdä niitä itse.
Tässä oli vain yksi asia, jota en osannut ennakoida.
Hampaattoman riehujan vuoksi minä en pelkää enää tehdä mitään.
Minun piti opettaa hänelle rohkeutta näyttämällä esimerkkiä.
Toistaiseksi hän on opettanut sitä enemmän minulle.
Ehkä tässä kasvatetaan lopulta kahta ihmistä.
Toinen vain sattuu olemaan vähän vanhempi ja kuvitteli alussa tietävänsä kaiken.
ENNEN LASTA MINÄ TIESIN LAPSISTA KAIKEN
Nykyään tiedän vähän enemmän.
Tai ehkä ensimmäistä kertaa juuri sen verran, että ymmärrän, kuinka vähän tiedän.
Älä yleistä ilman omaa kokemusta.
Älä syyllistä ilman omaa kokemusta.
Mielipiteitä saa olla.
Minulla niitä ainakin riittää — ja sanon niitä turhan usein ääneenkin.
Mutta pitää olla myös valmis nielemään sanansa, kun elämä osoittaa niiden olleen täyttä paskaa.
Maalaisjärjellä pääsee pitkälle.
Loppu on plussaa.
Jos voisin sanoa lapsettomalle itselleni tästä aiheesta yhden asian, se olisi ehkä:
Et tiedä tästä vielä yhtään mitään, joten elä kuvittelekaan tietäväsi.
Palaa asiaan oman kasvatustyösi jälkeen.
Ja siihen asti turpa vähän pienemmälle.
Paitsi yhdessä asiassa.
Jos vauvaa väsyttää, sen pitäisi mennä nukkumaan.
Siitä olen edelleen aivan varma.
Vauva itse on vain eri mieltä — ja ennen kaikkea väärässä.