#12 – Lapsella on cheat code
PAPACITO #12
Olen alkanut epäillä, että Hampaaton riehuja huijaa.
En tiedä, mistä hän on saanut käyttöönsä elämän cheat codet, mutta jostain niitä tuntuu löytyvän. Ja mikä pahinta, hän käyttää niitä täysin häikäilemättömästi.
Minä olen aina kuvitellut, että lasten leluilla on jokin kasvatuksellinen tarkoitus. Että niillä harjoitellaan ongelmanratkaisua, hahmottamista, motoriikkaa ja kaikkea muuta hienoa, mitä leluvalmistajat pakkauksiinsa kirjoittavat.
Ilmeisesti lapsi on asiasta eri mieltä.
Eikä tämä rajoitu pelkästään leluihin.
Olen nimittäin alkanut huomata, että Hampaaton riehuja on kehittänyt aivan omanlaisensa tavan ratkaista arjen ongelmia.
Ja minä olen usein se, joka joutuu kärsimään seuraukset.
MIKSI TEHDÄ VAIKEASTI?
Hampaattomalla riehujalla on sellainen palikkalelu, jossa erimuotoiset palikat pitäisi pudottaa vastaavan muotoisista rei'istä laatikon sisään.
Ympyrä ympyrästä. Neliö neliöstä. Kolmio kolmiosta.
Ymmärrätte varmaan konseptin.
Minäkin ymmärsin.
Lapsi ei ilmeisesti nähnyt siinä mitään järkeä.
Seurailin vierestä, kuinka pikkujätkä tutki laatikkoa ja palikoita. Olin jo valmiina todistamaan sitä suurta hetkeä, kun hän ensimmäistä kertaa hahmottaa, mikä palikka kuuluu mihinkin reikään.
Sitten jätkä nosti koko kannen pois.
Pudotti palikat laatikkoon.
Ja homma oli valmis. [WTF:78]
MITÄ VITTUA?
Minä olin odottanut hienomotoriikan ja ongelmanratkaisukyvyn kehittymistä.
Hän oli ratkaissut ongelman.
Eikä tarvinnut edes tietää, mikä helvetti on kolmio.
Jäin miettimään, että kumpi meistä oli lopulta ymmärtänyt tehtävän väärin.
Minä ajattelin, että palikat pitää saada sisään niistä pienistä rei'istä.
Lapsi ajatteli, että palikat pitää saada sisään.
Piste.
Missään vaiheessa hän ei ollut allekirjoittanut sopimusta, jonka mukaan kansi pitäisi pitää paikallaan.
Ja siinä minä sitten istuin lattialla, korkeakoulutettu aikuinen mies, selittämässä vauvalle, että hänen täysin toimiva ratkaisunsa oli väärä.
Koska niin ei kuulu tehdä.
Miksi?
No koska...
Koska minä sanon niin?
Perkele.
Alan kuulostaa jo omilta vanhemmiltani.
KÄDET OVAT YLIARVOSTETTUJA
Toinen asia, jonka olen huomannut, on se, ettei Hampaaton riehuja anna anatomian rajoittaa ongelmanratkaisuaan.
Meillä aikuisilla on yleensä tapana käyttää käsiä asioiden tekemiseen.
Esimerkiksi sukkien riisumiseen.
Hampaaton on ilmeisesti todennut, että aivan turhaa hommaa.
Jos sukka pitää saada pois jalasta, hän taittuu kaksinkerroin, nappaa sukasta suullaan kiinni ja alkaa repiä.
Sama pätee hanskoihin.
Miksi käyttää käsiä, kun käytössä on myös suu?
Ja kaksi hammasta.
KAKSI.
Eikä niillä kahdella ole yläkerrassa edes vastinparia.
Niillä on jo tähän mennessä saatu aikaan enemmän tuhoa kuin monella aikuisella täydellä kalustolla.
Minä olen yrittänyt pukea lasta, jotta pääsisimme ulos.
Lapsi on samaan aikaan yrittänyt riisua itseään.
Suullaan.
Siinä on muuten hieno tunne, kun olet juuri saanut taisteltua hanskat pieniin käsiin ja huomaat, että toinen osapuoli on aloittanut niiden poistamisen jo ennen kuin ehdit saada takkia kiinni.
Minä puen.
Hän riisuu.
Minä puen uudestaan.
Hän riisuu uudestaan.
Ja sitten ihmetellään, miksi meillä on aina kiire.
HENKILÖKUNTA ON KOULUTETTU
Hampaattomalla riehujalla on jokin aivan käsittämätön pakkomielle rasvapurkkeihin.
Ei leluihin.
Ei kirjoihin.
Rasvapurkkeihin.
Kodinhoitohuoneessa vaipanvaihtopisteen toisessa päässä sijaitsevat rasvapurkit ovat ilmeisesti maailman kiinnostavimpia esineitä.
Ja niihin on päästävä käsiksi.
ONGELMA:
Hampaaton riehuja mahtuu enää hädin tuskin istumaan vaipanvaihtotasolla. Pää alkaa osua yläkaappeihin ja tilaa on muutenkin suunnilleen saman verran kuin turistiluokan lentokoneen vessassa.
Mutta eihän se pientä miestä hidasta.
Jos rasvapurkit eivät ole käden ulottuvilla, alkaa määrätietoinen eteneminen.
Täyttä häkää kohti rasvapurkkeja.
Ja siinä vaiheessa vaipanvaihto muuttuu melkoiseksi painiotteluksi.
Minun pitäisi samanaikaisesti vaihtaa vaippa, estää lasta rymistelemästä pitkin tasoa ja huolehtia, ettei pää kolahda yläkaappeihin.
Siinä vaiheessa on kaksi vaihtoehtoa.
Joko jatkan tätä painiottelua ja yritän vaihtaa vaipan.
Tai annan rasvapurkin.
Annan rasvapurkin — ne kaikki.
Nykyään ne annetaan suosiolla jo ennen kuin jätkä ehtii edes suunnitella pakoyritystä.
Vaippa vaihtuu.
Lapsi pysyy paikallaan. [PROTIP:78]
Kaikki ovat tyytyväisiä.
Paitsi että minä olen alkanut epäillä, kumpi meistä tässä oikeastaan määrää.
Ei hänen tarvitse enää edes aloittaa mellakkaa.
Riittää, että minä tiedän, mitä tapahtuu, jos rasvapurkkia ei toimiteta ajoissa.
Henkilökunta on koulutettu.
ULKOISTA KOTITYÖT
Hampaaton riehuja on myös ottanut vastuulleen kotimme siisteydenvalvonnan.
Ei toki siivoamista.
Valvonnan.
Meillä säilytetään rattaita sisällä, joten niiden mukana kulkeutuu toisinaan lattialle lehtiä, hiekkaa ja pieniä kiviä.
Ja vaikka kuinka yrittäisi pitää paikat siistinä, aina jostain löytyy jotain.
Tai ainakin Hampaaton löytää.
Minä voin kävellä saman lehden ohi viisitoista kertaa huomaamatta sitä.
Hampaaton huomaa sen huoneen toisesta päästä.
Ja lähtee välittömästi hakemaan sitä.
Suuhun.
Ei muuta kuin lapsi syliin, lehti pois ja imuri esille.
Ja tämä toistuu.
Meillä ei siis tarvitse enää miettiä, milloin olisi aika imuroida.
Hampaaton ilmoittaa siitä.
Yleensä yrittämällä syödä lattialta jotain, mitä siellä ei pitäisi olla.
Eikä siinä vielä kaikki.
Meillähän on myös robotti-imuri, jonka pitäisi teoriassa helpottaa tätä siivousurakkaa.
Siis pitäisi.
Hampaaton riehuja on nimittäin löytänyt siitä uuden kiinnostavan laitteen, jota täytyy päästä tutkimaan.
Ja tietenkin painelemaan.
Robotti-imuri on sen verran suosittu, että lapsilukolle on tullut käyttöä.
Siinä on muuten hieno esimerkki teknologian kehityksestä.
Me olemme hankkineet laitteen vähentämään kotitöitä.
Ja nyt minun pitää estää lasta käyttämästä sitä.
Olen tullut siihen tulokseen, ettei meillä asu vauva.
Meillä asuu laadunvalvontapäällikkö.
Ja minä olen hänen siivoojansa.
KUKA TÄSSÄ OIKEASTAAN HUIJAA?
Kun näitä tilanteita alkaa miettiä, huomaa aika nopeasti, että Hampaaton riehuja on jo oppinut jotain, minkä ymmärtämiseen minulta on mennyt huomattavasti pidempään.
Kaikkea ei tarvitse tehdä niin kuin joku muu on suunnitellut.
Jos palikat eivät mene rei'istä, otetaan kansi pois.
Jos kädet eivät sovi hommaan, käytetään vaikka suuta.
Ja jos jokin on liian kaukana tai lattia kaipaa siivoamista, laitetaan Papacito asialle.
Ja joka kerta homma toimii.
Ja nämä ovat vasta ne esimerkit, jotka tulivat tältä istumalta mieleeni.
Minä olen käyttänyt vuosia opiskeluun, työntekoon, ongelmanratkaisuun ja toiminnan kehittämiseen.
Minulla on jopa ylempi korkeakoulututkinto Lean-johtamisesta.
Siis siitä, miten toimintaa tehostetaan, turhaa työtä vähennetään ja asiat tehdään mahdollisimman järkevästi.
Ja nyt täällä kotona istuu pieni mies, joka ei osaa edes puhua eikä kävellä, mutta on jo onnistunut ulkoistamaan osan kotitöistä minulle.
Ilman yhtäkään palaveria.
Ilman kehityssuunnitelmaa.
Ilman PowerPoint-esitystä.
Ja ennen kaikkea ilman minkäänlaista palkkaa.
Alan vähitellen ymmärtää, että meistä kahdesta Hampaaton riehuja taitaa olla se, joka tätä taloutta johtaa.
Minä olen vain se, joka toteuttaa.
Ja seuraavalla kerralla, kun hän nostaa palikkalaatikon kannen pois, en aio enää väittää vastaan.
Koska teknisesti ottaen hän on oikeassa.
Ja minä olen ilmeisesti väärässä.
TAAS.