#13 – Luulin jo hetken, että niitä on kaksi
PAPACITO #13
Jokin tässä talossa on vialla, sillä olen viime aikoina alkanut nähdä asioita.
Oviaukoissa vilahtelee pieniä hahmoja. Selkäni takaa kuuluu epämääräisiä ääniä. Välillä tuntuu, että joku seuraa minua.
Olen alkanut myös vilkuilla olkani yli.
Omassa kodissani.
Keskellä kirkasta päivää.
Eikä asiaa helpota yhtään se, että useimmiten siellä todella on joku.
Pieni ihminen.
Kaksi hammasta.
Ja naamalla sellainen virne, että voisin sanoa hänen tietävän tasan tarkkaan, mitä tekee.
Olen alkanut säikkyä omaa lastani.
Enkä nyt tarkoita mitään pientä säpsähtelyä.
Tarkoitan sitä, että olen useamman kerran meinannut paskoa housuuni, kun hampaattoman riehujan sijaan jostain nurkan takaa ilmestyykin termiitti.
Jos tämä olisi kauhuelokuva, taustalla soisi tässä vaiheessa ahdistavaa viulumusiikkia.
Todellisuudessa kuuluu vain pienten käsien läpsyminen lattiaa vasten.
Ja se on muuten huomattavasti pelottavampaa se.
JOKIN SEURAA MINUA
Kirjoitin jo aikaisemmin tekstissä #08 – "VITTU EI" siitä, kuinka termiitti oppi liikkumaan ja kuinka elämä muuttui sen myötä.
Silloin ongelmana oli lähinnä se, että lapsi pääsi paikkoihin, joihin hänen ei olisi pitänyt päästä.
Nyt ongelma on aivan toinen.
En enää tiedä, missä helvetissä se milloinkin on.
Saatan kävellä keittiöön hakemaan kahvia.
Termiitti jää olohuoneeseen.
Otan kupin kaapista, käännyn ympäri ja...
Siinä se istuu.
Keittiön lattialla.
Tuijottaa minua.
Hymyilee.
Mitä vittua?!
Äskenhän sinä olit olohuoneessa.
En kuullut mitään. En nähnyt mitään. Yhtäkkiä lapsi vain ilmestyi paikalle kuin olisi ollut siinä koko ajan.
Ja tämä toistuu nykyään jatkuvasti.
Kävelen käytävää pitkin, ja oven takaa ilmestyy yhtäkkiä pieni pää.
Säikähdän.
Termiitti nauraa.
Käännyn sohvalta katsomaan lattialle, ja vieressäni seisookin pieni ihminen, joka ei ollut siinä vielä hetki sitten.
Säikähdän.
Termiitti nauraa.
Tässä alkaa olla havaittavissa tietty kaava.
Minulla on huono päivä. Hänellä on aivan helvetin hauskaa.
ÄÄNETÖN LÄHESTYMINEN
Kaikkein käsittämättömintä tässä on se, miten huomaamattomasti termiitti onnistuu halutessaan liikkumaan.
Kyseessä on kuitenkin ihminen, joka saa aikaan melkoisen metelin pelkästään syömällä banaania.
Mutta kun tarkoituksena on hiipiä Papaciton selän taakse, onnistuu liikkuminen ilmeisesti täysin äänettömästi.
En tiedä, missä vaiheessa tämä ominaisuus on kehittynyt.
Eikä siitä ainakaan neuvolassa ole mitään puhuttu.
Siellä kyllä kysellään, osaako lapsi istua, kontata ja nousta seisomaan.
Mutta kukaan ei ole kysynyt:
"Onko lapsenne alkanut ilmestyä huoneisiin ilman minkäänlaista ennakkovaroitusta?"
Olisi nimittäin kannattanut.
Kauhuelokuvissa sentään musiikki varoittaa, kun jotain pahaa on tapahtumassa.
Meillä ei.
Meillä ääniraita loppuu juuri silloin, kun pitäisi alkaa huolestua.
Minä alan kohta tarvita kotiin peruutuskameran.
Tai sellaisen kuorma-autosta tutun piippauksen, joka käynnistyy aina, kun termiitti lähestyy.
PIIP. PIIP. PIIP.
Varoitus. Pieni ihminen lähestyy.
Saisi edes muutaman sekunnin aikaa valmistautua.
Nyt tilanne on se, että joka kerta kun nousen sohvalta, minun pitää ensin tarkistaa, ettei jalkojeni vieressä ole yhtäkkiä ilmestynyttä lasta.
Ja vaikka tarkistan, siellä saattaa silti olla sellainen.
TALOSSA ON JOTAIN OUTOA
Olen alkanut ymmärtää, miksi kauhuelokuvissa ihmiset käyttäytyvät niin typerästi.
Miksi ne menevät katsomaan, mistä outo ääni kuului?
Miksi ne avaavat oven, vaikka tietävät, ettei siellä pitäisi olla ketään?
Ja miksi ne aina kysyvät ääneen:
"Onko siellä joku?"
Koska minä teen nykyään aivan samaa.
Kuulen käytävästä jotain.
Pysähdyn.
Kuuntelen.
Läps, läps, läps.
Sitten ei mitään.
Ei saatana...
Katson käytävään.
Ei ketään.
Katson olohuoneeseen.
Ei ketään.
Siinä vaiheessa alan jo miettiä, että olenko kuvitellut koko äänen.
Sitten lattia narahtaa jossakin.
Ja se jossakin on aivan takanani.
En ehdi edes kääntyä, kun tunnen jotain jalkaani vasten.
Katson alas.
Siinä se istuu.
Hymyilee.
Minä päästän äänen, jota en halua koskaan kuulla tallenteelta.
Termiitti nauraa.
Taas.
Alan olla melko varma, että hän tekee tätä tahallaan.
ENSIMMÄINEN KIISTATON TODISTE
Sitten tapahtui jotain, mikä sai minut hetkeksi epäilemään omaa todellisuudentajuani.
Olin ulko-ovella.
Suljin oven ja käännyin takaisin sisälle.
Ja sitten näin sen.
Tai oikeastaan NE.
VITTU NIITÄ OLI KAKS!
Siinä oli kaksi termiittiä.
Vierekkäin.
Molemmat järsimässä minun sandaaliani.
En tiedä, mitä aivoissani tapahtui sillä hetkellä, mutta ne päättivät ilmeisesti jättää kaiken järkevän ajattelun väliin ja siirtyä suoraan paniikkiin.
Ehdin jo säikähtää, että jostain on ilmestynyt toinen samanlainen, ennen kuin järki viimein saapui paikalle.
Peili.
Vittu, se istuu peilin edessä.
Siinä minä seisoin eteisessä ja yritin saada sykettäni takaisin normaalille tasolle.
Termiitti puolestaan jatkoi sandaalin järsimistä.
Ei pienintäkään reaktiota.
Ei minkäänlaista ymmärrystä siitä, että Papacito oli juuri ollut muutaman sekunnin ajan täysin vakuuttunut kahden identtisen lapsen olemassaolosta.
Ja mikä pahinta, molemmat näyttivät aivan yhtä tyytyväisiltä itseensä.
Otin tilanteesta kuvan.
En siksi, että se olisi ollut jotenkin erityisen suloinen hetki.
Vaan siksi, että halusin dokumentoida ensimmäisen kerran, kun oma lapseni ja eteisen peili yrittivät yhdessä tappaa minut säikähdyksellä.
YKSI RIITTÄÄ
Olen sen jälkeen miettinyt, mitä tapahtuisi, jos termiittejä olisi oikeasti kaksi.
Enkä tarkoita mitään sellaista söpöä ajatusta, että kaksi pientä lasta leikkisi vierekkäin olohuoneen lattialla.
Tarkoitan sitä, että toinen katoaisi keittiöön samalla, kun toinen lähtisi kodinhoitohuoneeseen.
Minä seisoisin käytävällä ja yrittäisin päättää, kumpaako rakastan enemmän ja kummanko perään lähden.
Ja juuri sillä hetkellä molemmat keksisivät jotain aivan helvetin typerää.
Toinen yrittäisi kiivetä johonkin.
Toinen löytäisi jotain, mitä ei kuulu laittaa suuhun.
Minä yrittäisin ratkaista tilanteen yhdellä käsiparilla ja sillä toimintakyvyllä, mitä tässä vaiheessa vanhempainvapaata on enää jäljellä.
EI.
Yksi riittää.
Yksi riittää aivan vitun hyvin.
Ongelma on vain siinä, että tämä yksi liikkuu nykyään sellaisella vauhdilla, että välillä tuntuu kuin niitä olisi kaksi.
Ja välillä minä jopa näen niitä kaksi.
Tosin jälkimmäiseen auttaisi ilmeisesti se, että muistaisin kotonamme olevan peilejä jopa hänen korkeudellaan.
Toinen saa luvan tulla vasta sitten, kun tämä nykyinenkin osallistuu perässä juoksemiseen.
PAHINTA ON HILJAISUUS
Olen vähitellen oppinut elämään sen kanssa, että termiitti saattaa ilmestyä mistä tahansa.
Oven takaa.
Pöydän alta.
Selkäni takaa.
Suoraan jalkoihini.
Joskus jopa peilistä.
Mutta kaikkein pelottavinta ei ole enää se, että hän ilmestyy yhtäkkiä näkyviin.
Vaan se, kun häntä ei näy missään.
Kun lattialta ei kuulu läpsytystä.
Kun mistään ei kuulu naurua.
Kun talossa on aivan hiljaista.
Silloin minä pysähdyn.
Kuuntelen.
Katson ympärilleni.
Jossain kaukaisuudessa alkaa soida se kauhuelokuvien viulu.
Ensin hiljaa.
Sitten vähän kovempaa.
Ja päässäni alkaa pyöriä vain yksi kysymys.
Missä helvetissä se nyt on?
Koska kauhuelokuvissa pahinta ei ole se, että näet jotain.
Vaan se, että et enää näe.
Ja minä kun luulin, että vanhempainvapaalla saisi olla rauhassa kotona.